Мир Калевалы - [82]

Santtu Karhu & Talvisovat: Terveh Petroskoi (2006)

Santtu Karhu & Talvisovat: Allus oli muna (2009)

Santtu Karhu & Talvisovat: E. L. O. S. (2009)

Kirjat

Santtu Karhu: Hyvästit Karjala, terveh Petroskoi (2012) Santtu Karhu: Olen vieras teijän comas muailmas (2017)

Aivan Pieni Satu aivan Pienestä Sadusta

Päivi Nenonen

Olipa kerran pieni satu, jonka kaikki olivat unohtaneet. Se oli sellainen vanha kansansatu. Aikaisemmin sitä oli kerrottu lapsille, ja lapset olivat pitäneet siitä kovasti. Mutta sitten se jotenkin unohtui.

Olihan niitä kansansatujen keräilijöitä, jotka kuljeksivat kylissä tunnettujen sadunkertojien luona ja kirjoittivat muistiin heidän kertomiaan satuja. Sitten saduista tehtiin kirjoja, ja niin sadut säilyivät, vaikkei niitä enää kukaan itse kertonutkaan lapsille. Niitä voi aina tarvittaessa kätevästi lukea kirjasta. Mutta tämän sadun kanssa oli käynyt niin hullusti, ettei kukaan sadunkertojista ollut tullut kertoneeksi sitä keräilijöille. Eihän sitä aina kaikkea muista eikä jaksakaan… Ja monet sadunkertojat ajattelivat, että no tuon sadun kyllä ovat muut jo miljoona kertaa kertoneet, en minä enää sitä viitsi kertoa. Ja niin satu unohtui.

Satu harhaili pitkin maita ja mantuja aivan unohdettuna ja hylättynä, kunnes sitten kerran osui erään vanhan mummon mökille.

Mummo asui yksin metsän keskellä nököttävässä mökissään, vaikka hänelle oli jo pitkän aikaa puhuttu, että hänen pitäisi siirtyä laitokseen. Hän nimittäin oli ruvennut unohtelemaan asioita. Joskus hän unohti, että hänellä oli keittiössä perunat kiehumassa, ja perunat paloivat kiinni kattilan pohjaan. Toisinaan hän unohti, että oli jo syönyt iltapalan, ja söi toisen iltapalan.

No, ei sitä niin kovin usein sattunut, eikä siitä ollut niin kovin pahaa haittaa. Ei mummo halunnut lähteä mihinkään laitokseen. Mummo viihtyi mökissään. Ainoa ikävä juttu oli se, että muita ihmisiä näki niin harvoin. Lapset ja lapsenlapset asuivat kaukana, eivätkä voineet käydä usein, urimökkiinkin oli pitkä matka, eikä mummo enää jaksanut lähteä metsän läpi kävelemään sinne. Eikä sen toisenkaan mökin mummo enää jaksanut tulla tämän mummon luo. He juttelivat vain puhelimessa. Kerran viikossa mummon luona kävi sosiaalitäti tuomassa ruokaostokset ja katsomassa, että mummolla oli kaikki hyvin. Mutta sosiaalitäti viipyi aina liian vähän aikaa, hänellä oli kiire muiden vanhusten luo, eikä hänen kanssaan voinut kunnolla rupatella.

Mummo olijoidenkin mielestä vähän hassahtanut. Toiset taas sanoivat, että mummolla oli hyvä mielikuvitus. Nyt, kun unohdettu satu osui mummon mökille, rappusilla aamuaurinkoa ottava mummo näki sen pihallaan seisovan pienen tytön muodossa. Tytöllä oli päällään vanhanaikainen punaruudulli-nen kolttu, ja hiukset olivat kahdella ohuella hiirenhäntäletil-lä. Letit oli sidottu kiinni punaisilla villalankaruseteilla. Olipa kummallinen vieras. Mutta mummo oli iloinen kaikista vieraista.

– Kukas sinä olet? – kysyi mummo.

– Minä olen satu. Olen aivan eksyksissä, koska kaikki ovat minut unohtaneet.

– Mutta minähän muistan sinut – sanoi mummo. – Minun mummoni kertoi sinut minulle, kun olin vielä pieni. Nyt tunnistankin sinut.

Vaikka mummo unohtikin usein uusia asioita, vanhat asiat hän muisti hyvin, kun vain jaksoi ne muistutella mieleensä.

Mummo kutsui sadun sisään juomaan teetä ja syömään vastaleivottua mustikkapiirakkaa. Siinä teepöydässä hän kysyi sadulta:

– Mutta miksi sinä olet niin surullinen? Sinähän olet iloinen pikku satu, sinussa on kiltit henkilöt ja onnellinen loppu.

– Mutta minut on unohdettu. Saduthan ovat olemassa sitä varten, että niitä kerrotaan, kuunnellaan ja muistetaan. Minua ei kukaan kerro, kuuntele eikä muista. Siksi olen surullinen.

– No, ehkä asialle voisi tehdä jotakin. Sinä olet oikein mukava satu, ja minun aikanani lapset pitivät sinusta, mutta sinussa on niin paljon vanhanaikaisia sanoja ja asioita, että nykyiset lapset eivät ehkä ymmärrä sinua ollenkaan. Voisin viedä sinut kansansatujen arkistoon, mutta siellä sinä olisit melkein yhtä unohdettu kuin nytkin. Sinuthan on tarkoitettu lapsille, ja siellä sinua lukisivat vain jotkut perinteen tutkijat… Mitähän sinulle voisi tehdä?

Mummo mietti ja mietti ja sanoi sitten:

– Sinut pitää aivan yksinkertaisesti kertoa vähän uudemmalla tavalla. Minä vain en oikein tiedä, miten. Mutta asiasta voi kyllä ottaa selvän. Lähdetään kaupunkiin minun poikani perheeseen joksikin aikaa. Minä katselen ja kuuntelen siellä, mitä lapset nykyään tekevät ja mistä puhuvat, ja sen jälkeen kerron sinut uudella tavalla.

Niin sitten tehtiin. Mummo sanoi jo aikuiselle pojalleen, että hänen olisi vaikea asua talvi mökissään, muttei hän halunnut laitokseen. Voisiko hän viettää talven pojan perheessä? Siellähän oli vapaa huone. Poika sanoi, että totta kai, ja mummo muutti talveksi pojan luo. Satu seurasi häntä kuin varjo, ja kaikki luulivatkin sitä vain mummon varjoksi.

Mummo seurasi tarkkaan pojan lasten touhuja. Päiväsaikaan, kun lapset olivat koulussa, mummo kuljeskeli kaupungilla ja istuskeli mielellään koulujen ja lastentarhojen pihojen lähellä. Hän kuulija näki paljon kaikenlaista, ja joulun jälkeen hän sanoi sadulle: